Nelikymppinen äijä ja vielä tuhertaa sarjakuvien parissa? Kyllä kai ihmisellä pitää joku harrastus olla. Siinä missä suurissa sotureissa asui runoilijan sielu, asuu lähes jokaisessa pikkuvirkamiehessäkin jonkin sorttinen taiteilija.
Minulle sarjakuvat olivat tärkeitä jo lapsena. Kuten muutkin, opiskelin perusoppimäärän Aku Ankkaa ja Maailman vahvinta Nallea ennenkuin opin lukemaan. Isän lapsuuden arkusta paljastuneet Tex-liuskalehdet olivat tärkeää jatko-opiskelumateriaalia, samoin sukulaisilta saadut eurooppalaiset sarjakuvat, kuten Zoomit ja Tintit. Varsinainen intohimo sarjakuviin syttyi vasta yläasteella, kun supersankareiden maailmaan saattoi paeta muuten pahaa maailmaa. Ja yläaste muuten oli todella paha. Toki, ruotsinopettaja taisi takavarikoida jonkun lehden jossakin vaiheessa.
Lukioikäisenä olin jo varma, että minusta tulee sarjakuvantekijä! Muiden sarjakuvaa harrastavien tapaaminen varmisti asian. Mutta samalla eräs seikka muuttui; jouduin tajuamaan, että en ehkä koskaan oppisi piirtämään niin hyvin kuin toiset, mutta vastaavasti olin kyvykäs luomaan tarinoita jotka sekä huvittivat että jopa koukuttivat. Aloin pääasiassa kirjoittamaan tarinoita. Näihin aikoihin loin Kersantti Napalmin, Suomen kovimman amerikkalaisen supersankarin. Ensimmäisistä kuvittajista Tuppuraisen Make on mukana edelleen, ja myös ideoi sarjaa silloin tällöin. Sarjakuvan käsikirjoittajat ovat muuten Suomessa sikäli harvinaisia, että suurin osa ihmisistä ei ole kuullutkaan sellaisista. Joku lukija ihmetteli, miten voin olla käsikirjoittaja, kun kyseisen sarjakuvani puhekuplathan oli tehty konekirjoituksella?
Ensimmäiset julkaistut sarjakuva-albumini olivat tositapahtumiin ja oikeisiin henkilöihin perustuvia sotasarjakuvia. Niiden kirjoittaminen oli hienoa ja vaativaa hommaa. Kuudesta tähänastisesta ensimmäiset yltivät Suomi-lukee listalle kymmenen myydyimmän joukkoon. Sellaiset nimet sankareina kuin Lauri Törni ja Simo Häyhä. Maken kanssa näistäkin tuli tehtyä pari. Tai miten sen nyt laskee, Make teki kannen useampaan, minä käsikset. Ehkä yksi sotasarjakuva vielä on tulossa, mutta vaihteeksi oli tullut aika tehdä jotakin omaa. Niinpä palasin vanhan, lukioaikaan kehitellyn supersankarihahmoni pariin. Napalm palaa vuosien jälkeen. Olin kirjoittanut useammalle kuvittajalle Napalm -tarinoita, ja olimme julkaisseet niitä lähinnä omakustanteina. Albumimittaisen tarinan piirtäminen olisi kuitenkin silloisille piirtäjille hieman liikaa. Kaikki olivat lopen uupuneita sotasarjojen tuhansien ryssien hyökkäysaaltojen piirtämiseen, eikä Napalmin suurta seikkailuakaan voinut kirjoittaa ilman massiivisia joukkokohtauksia. Onneksi tapasin netissä Katja Louhion… joka on vuorostaan uupui massiivisten joukkokohtausten piirtämiseen.
Menneen talven lumien jälkeen teimme yhdessä vähän lyhyempiä juttuja, kuten Napalmin strippisarjakuvan. Eipä sekään ollut huono: ainoa kotimainen sarjakuva joka menestyi 2015 Oulun kansainvälisessä sarjakuvakilpailussa.
Usein kysytään mistä tarinoiden vaikutteet tulevat? Sanomalehdistä? Vanhoista kotimaisista elokuvista? Kirjallisuuden klassikoista? Ensinnäkin, pyrin välttämään suoria vaikutteita toisista supersankarisarjakuvista. Niissä varsinkin suosituimpien aihepiirit on vuosikymmenien aikaan kaluttu hyvin tarkkaan, ja luista on keitetty keittoa moneen kertaan. Tämä tekee tietysti persoonallisen, tuoreen tarinan tekemisen vaativaksi. Tietenkin vielä luen sarjakuvia, vaikkakin varsin valikoidusti. Millaista sarjakuvaa itse teen, on tietenkin heijastusta siitä, millaista sarjakuvaa itse haluaisin lukea.
Menneen talven lumia on saanut ainakin osan vaikutteistaan Arto Paasilinnan Jäniksen vuodesta, Pertti Pasaselta, Mike Mignolalta ja Grant Morrisonilta. Sekä kylmän sodan aikaisista radiouutisista ja kloonatuista hämähäkeistä. Kuvituksen tueksi täytyi joissakin vaiheissa pyytää valokuviin poseerausapua kamppailulajien piiristä treenikavereilta. Lapin murrekaan ei olisi onnistunut ilman nimettömäksi jättäytyvää avustajaa, joka on myös piirtänyt Napalmia. Ja ilman Tuppuraisen Maken toimituksellista otetta käsikirjoitus ei olisi löytänyt albumin viimeisteltyä muotoaan. Joskus jonkun pitää vain sanoa että omasta mielestäsi hyvä idea ei aukea muille. Toki, Napalm ei ole koskaan tarkoitettu valmiiksipureskelluksi sarjakuvaksi. Make myös sijoitteli puhekuplat ja viimeisteli tekstit.
Albumiin liittyy myös kipeitä muistoja. Työstin käsikirjoitusta pääasiassa ollessani yksin työkämpälläni Varkaudessa, kun vanhimmat poikani olivat koulussa. Olin vuorotteluvapaalla, vaimo länsirannikolla töissä ja olin viikot itsekseen ajatusteni kanssa. Rahapulakin vaivasi, ja exään välit olivat kireät. Ainoa vaihtoehto oli kirjoittaa jotakin hauskaa. Tehdä jotakin mistä oli unelmoinut. Oma albumi. Eikä se nyt niin vaikeaa lopulta ollutkaan. Juonen kaksijakoisuus selittyy osittain myös sillä, että varauduin myös jakamaan tarinan tarvittaessa useamman piirtäjän kesken, siltä varalta että 60 sivua olisi liikaa yhdelle. Mutta kyllä tämä varmasti on parempi näin, helpommin lähestyttävä peruslukijalle.
Haluan vielä kiittää Sarjakuvantekijät ry:tä käsikirjoituksen ja kuvitukseen tekemiseen myönnetyistä apurahoista
Vesa Vitikainen käsikirjoittaja
”Vesa Vitikainen otti minuun yhteyttä 2012 ja kysyi, että olisinko kiinnostunut piirtämään Kersantti Napalm-albumin, jota hän oli työstänyt Markus Tuppuraisen kanssa. Kyseessä oli noin 60-sivuinen sarjakuva, josta sitten myöhemmin tiivistettiin pois muutamisen sivua. Vesa oli nähnyt blogiini laittamiani sivuja supersankarisarjakuvasta, joka on nyt jo valmis, mutta joka ikävä kyllä ei ole nähnyt vieläkään päivänvaloa. Hän lähetti minulle kuvakäsikirjoituksen. Napalm ei ollut minulle tuttu ennestään, mutta pidin käsikirjoituksesta paljon. Kesti kuitenkin jonkin aikaa, ennenkuin todenteolla pystyin aloittamaan piirtelyn.
Aloitin tutustumalla hahmoihin. En ollut kovasti piirrellyt niin raamikkaita supersankareita, joten kesti aikansa päästä tunnelmaan. Napalmin piirtäminen oli kaikkein turhauttavinta, sillä minusta tuntui, etten millään saanut Napalmin kasvoja piirrettyä oikein. Epätoivon vallassa päädyin tekemään 3d -mallin Napalmin päästä, mistä oli iso apu.
Hain ensimmäisen apurahani Sarjakuvantekijät ry:ltä ja ihmeekseni sain sen. Olin joitakin sivuja saanut valmiiksi, mutta kesällä 2013 aloitin todenteolla tekemään sivuja. Vasta silloin havahduin siihen, kuinka iso määrä 56 sivua oikeastaan on. Parisen päivää minulla meni ihan paniikissa ja lopulta päätin, että tämä on viimeinen kerta kun katson sivumäärää ja keskityn vastedes yhteen sivuun kerrallaan.
Piirsin sarjakuvan kokonaisuudessaan tietokoneella, hahmotelmia myöten. Piirsin ensin sivut pienoiskoossa ja sitten suurensin hahmotelmat ja piirsin ne puhtaaksi. Tietokoneella työskennellessä vaikeinta on pitää yksityiskohtia kurissa. Jouduin muutamaan otteeseen karsimaan turhia viivoja ja pelkistämään piirrosjälkeä. Aivan ehdoton lempikohtaukseni on se, missä Kekkonen hyppää suorin vartaloin korkean aidan yli. Siinä on jokseenkin samanlaista energiaa kuin Vesan piirtämässä alkuperäisessä hahmotelmassa. Hykertelen vieläkin katsellessani sitä ruutua.
Syksyllä tarkastin uudelleen kuinka monta sivua oli jäljellä. Järkytyksekseni miltei kaikki sivut olivat jokseenkin valmiita. Jäljellä olivat enää ne hankalimmat sivut. Joiden piirtämisen aikana piirsin Kekkosen niin moneen kertaan, että tunsin hetken aikaa hänen kasvonsa yksityiskohtaisesti. Minulla oli tietokoneen yläpuolella kuvasarja Kekkosesta, kun hän puhuu ja nauraa. Siitä oli paljon apua. Vaikka Kekkosta oli älyttömän hauska piirtää, sain lopulta jonkinlaisen yliannostuksen. Sivujen valmistuttua Markus esitti hienon hahmotelman kannesta, jossa oli Napalm ja Kekkonen pahisten ympäröimänä. Aloin hahmottelemaan kantta, mutta huomasin, etten vain pystynyt enää piirtämään yhtäkään Kekkosta. Päädyin piirtämään hänen silmälasinsa. Mielestäni se oli oikeastaan hyvä ajatus.”
Katja Louhio kuvittaja
”Kyllä siihen painetun version kanteen pitää Kekkonen laittaa!”
Tapio Anttila kustantaja
Kersantti Napalm 