Käyn tässä läpi muutaman innoitukseni lähteen.
Napalm on lähtökohtaisesti supersankariparodiaa. Mutta päinvastoin kuin suurin osa supersankariparodioista, Napalm ei kopioi Teräsmiestä. Supersankaripuolella esikuvina voisin mainita esimerkiksi Ryhmä-X:n. Tällä tarkoitan sitä aitoa alkuperäistä Chris Claremontin luomaa porukkaa, joka 80-luvun lopulla oli oikeasti kovinta supersankarikamaa mitä rahalla sai. Ryhmä-X:n paras puoli oli sen eläväiset hahmot. Etenkin roistot ja sivuhahmot saivat elämän sarjan sivuilla. Wolverinen ja Napalmin cooliudessa on jotakin samaa, Napalm toki onnistuu paremmin olemaan jäyhä vähäpuheinen mies.
Toinen innoittajistani on ollut Daredevil. Ainakin ninjojen runsas lukumäärä, sekä toisinaan käytetty kertojanääni Napalm-tarinoissa on Frank Millerin ansiota/syytä. Mieltymys lumisiin maisemiin on saanut vaikutteita Millerin klassisesta Daredevil: Born Again -tarinasta, jossa haavoittunut sankari vaeltaa lähes koko julkaisun ajan siviilivaatteissa, alakynnessä, lumisessa New Yorkissa. Tämä siis vuosia ennenkuin Wolverine alkoi vaellella yleensä täysin ilman vaatteita hankimaisemissa.
Hahmojen nimiin Francis Miller ja John Byrnes sisältyy luonnollisesti kunnianosoitus näiden mestareiden töille. Toki olen nimennyt useita agentteja sarjakuvan suurten mestarien mukaan. Osansa ovat saaneet ainakin Shuster, Kirby, Wagner, Falk ja Starlin. En kyllä myönnä että näiden herrojen töillä olisi tietoisesti ollut isoa vaikutusta Napalmiin.
En ole yleensä muistanut mainita Will Eisnerin Spiritiä esikuvana. Se kuitenkin on, pääasiassa jämptin ja tehokkaan tarinankerronnan ansiosta. Siinä missä Miller ja Claremont tapasivat rakentaa pitkiä tarinankaaria ja pohjustaa tarinoita perusteellisesti, Eisnerin Spirit oli aina tehokas seitsemänsivuinen. Kirjoitin ehkä juuri siksi ensimmäiset Napalmit kahdeksaan sivuun, ja sitten tiivistin seuraavat tarinat kolmeen sivuun. Kolmeen sivuun saikin usein mahdutettua juonellisesti saman kuin tavalliseen 22-sivuiseen jenkkiläiseen supersankaritarinaan.
Kun tarinat alkoivat saada jatkuvuutta, niiden jatkumo sai mallia Judge Dreddiltä. Pyrin kirjoittamaan aina yhden tarinan itsenäiseksi tarinaksi, jotka kytkeytyivät toisiinsa, ennemmin kuin erillisiksi luvuiksi yhdestä tarinasta. Tämä oli kätevämpää jos kuvittajakin vaihtui usein. Dreddin lisäksi 2000AD:n Nemesis the Warlock opetti joitakin tarinankerronnallisia kikkoja
Elokuvapuolelta esikuvia olivat lähinnä Kaurismäen vähäeleisyys, Chuck Norrisin karateleffat, kuten hyvin ninjapitoinen the Octagon. Karatea tuli muuten itsekin harrastettua, ennenkuin vaihdoin ju-jutsuun, jossa suoritinkin vuosien kuluessa mustan vyön. Joku zombileffakin tuli katsottua. Mutta vaikuttavin oli Pet Semetary 2 lähinnä siksi,että se oli niin huono. Niin huono että luulin osaavani kirjoittaa siitä moninkertaisesti paremman rakkaudesta ja kuolemasta kertovan tarinan sarjakuvana.
Ikäänkuin nuori kloppi tietäisi jotakin rakkaudesta tai kuolemasta.
Kersantti Napalm 